Nyt kun vuoden tapahtumaputki on omalta osaltani satavarmasti pulkassa, on hyvä vähän purkaa fiiliksiä.
Ensinnäkin en vähentänyt vain pukuja, vaan jätin puolivahingossa myös tapahtumia välistä. Suunnittelin käyväni kuudessa tapahtumassa, mutta kävinkin vain kolmessa, joista yhdessä cosplayasin - ja silloinkin vanhalla puvulla.
Joinakin kesinä olen tuntenut tapahtumissa jonkinlaista tylsistymistä. "Onhan täällä ihan kivaa, mutta kaikki alkaa olla jo nähty." Näin on käynyt erityisesti, jos en ole ollut conissa töissä, tai jos ohjelmassa ei ole juuri silloin mennyt mitään jännää (ja joskus vaikka olisikin mennyt). Niin ei käynyt tänä vuonna kertaakaan. Kaikki oli uutta ja kiintoisaa, mihinkään ei ehtinyt kyllästyä. Olin pirteä, koska en joutunut valvomaan edeltävää yötä puvun viimeisten hilavitkuttimien kanssa. Jaksoin paremmin, koska mahduin liikkumaan, enkä joutunut kantamaan vesipullon, matkapuhelimen ja lompakon lisäksi mukanani mitään ylimääräistä. En tiedä onko muilla tätä ongelmaa, mutta jostain syystä väsyn hirveän helposti, jos minulla on silmissäni piilolinssit tai päässäni peruukki - jostakin monimutkaisemmasta asuvirityksestä puhumattakaan.
Onnistuin löytämään uudestaan nuoremman minäni innostuksen siitä, että tämä ainutlaatuinen viikonloppu olisi omistettu armottomalle nördäämiselle, fanityttöilylle, hauskanpidolle. Eikö tässä harrastuksessa pitäisi olla pohjimmiltaan kysymys juuri siitä?
Toisaalta opin myös uuden syyn siihen, miksi pidän cosplayaamisesta niin paljon. Rakastan tapahtumien tuomaa karnevaalihenkeä ja haluan olla osa sitä. Pienikin pänttäytyminen ja asukoordinaation miettiminen on hauskaa, vaikkei kyseessä edes olisi cosplay. Minulla on mieletön ikävä sitä yhteishenkeä, jonka onnistunut cosplayryhmä synnyttää - kaipaan uusiin ihmisiin tutustumista ja valokuvausretkiä keskelle metsää.
Haaste oli minulle myös testi. Pohdin joskus blogini perustamisen aikoihin, onko tästä harrastuksesta mennyt maku ja pitäisikö minun lopettaa. Etäisyyttä otettuani tiedän nyt varmasti, ettei asia ole niin. Minun täytyy vain muistaa ottaa rennosti ja olla ahnehtimatta itselleni liikaa tekemistä. Tämän pitäisi kai olla itsestäänselvyys, mutta jostain syystä se on päässyt usein matkan varrella unohtumaan.
Näillä näkymin deadlineton tekeminen siis jatkuu. Saatan asettaa itselleni jonkin hiljaisen tavoitteen, että puvun pitäisi olla valmis päivään X mennessä (jolloin X ei ole tapahtumaa edeltävä ilta), mutten huutele siitä etukäteen ja jos en syystä elämä pysykään tavoitteessani, se ei ole maailmanloppu ja osaan hidastaa ajoissa.
...sehän ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uusista pukusuunnitelmista saisi nähdä päiväunia, eihän? ;>
