sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Hahmovikinää

Koska viimein olen vapaa pänttäämisestä (ainakin toistaiseksi) ja jonkin sortin entryn tekeminen on kuluneen viikon aikana ehtinyt syyhyttää, ajattelin viikonlopun kunniaksi kirjoittaa hahmovalinnoista. Tai tarkemmin sanottuna typerien hahmojen tuskasta.

Itselleni perusteet hahmovalintoihin vaihtelevat asun mukaan, mutta painotan enemmän designia. Tykkään myös pukuilla ryhmissä, joten minua ei ole mitenkään erityisen vaikea saada ylipuhuttua joksikin hahmoksi, jos tiedossa on isompi porukka ja puvussa on Sitä Jotain™ - ihan sama tunnenko hahmoa entuudestaan vai en.
Uskon kuitenkin hahmotuntemuksen ja -uskollisuuden olevan tärkeä osa harrastusta (no, cosplay) ja esimerkiksi kuvissa poseeraaminen onnistuu hahmotuntemuksen avulla huomattavasti helpommin, joten opiskelen lähdemateriaalin parhaani mukaan ennen asun tekemistä. Toisinaan se johtaa pään ja käden/pöydän/seinän kohtaamiseen, kuten viimeisimmässä tapauksessa:


Saanko esitellä: Kureha Touka pelistä Shining Wind.


 Minulta puuttui asu Bakaconin lauantaille, joten Lefrin heitti kuvan ja *köh* pienellä *köh köh* suostuttelulla lupauduin mukaan. No mikä ettei, kun kuvaa katsoo niin onhan asu ihan nätti. Pidän väreistä, en ole ennen tehnyt jousta proppina ja kun kerran kehittymään pyrin...

Joten tuumasta toimeen. Minulla ei sattuneista syistä ollut peliä hyllyssäni, mutta kaikeksi onneksi siitä on tehty anime. Katselinpa sen siis toisella silmällä samalla kun työstin Bakaconin sunnuntain projektia (josta lisää sitten, kun jaksan kirjoittaa jonkin sortin work in progress -entryn).
Olin hieman pelännyt neito-pulassa-syndroomaa koska hahmo on päähenkilön love interest, mutta mikään ei olisi valmistanut minua siihen tunteiden skaalaan, jonka koin pelkän ensimmäisen jakson jälkeen.

Ensinnäkin itse anime oli järkyttävää kuraa. En odottanut siltä yhtään mitään enkä juuri kuvitellut, että sillä voisi olla jotain tarjottavaa, mutta sillä ei ollut laatua sitten senkään vertaa. Jo pelkkä opening, animointi, hahmot, juoni, kaiken epäloogisuus... Sanat eivät riitä. Okei, maailma oli laaja, joten ehkä itse peli toimii (ainakin jos sen myyntilukuihin on luottaminen). Anime ei toimi missään nimessä. Ehkä sen syynä on kolmeentoista jaksoon ängetty juonentapainen jonka takia kaikki tapahtuu ihan liian nopeasti, mutta toisaalta olen iloinen, että katsottavaa oli vain sen verran eikä tuplasti (ja oikeasti vielä vähemmän, koska kahta jaksoa en saanut toimimaan, mutten usko menettäneeni mitään). Jotain laadusta kertoo varmaan sekin, että nauroin ääneen silloin, kun jaksoin työstämiseltäni kiinnittää tapahtumiin kunnolla jotain huomiota. En muista aiemmin nauraneeni ääneen edes oikeasti hauskoja sarjoja katsoessani sellaisille asioille, joita oikeasti pidän hauskoina. Mikäli haluatte säästää elinajastanne tunteja, joita ette koskaan saa takaisin, pysykää erossa tästä. Eri asia tietenkin on, jos etsimällä etsitte jotain huonoa katsottavaa.

Enkä vielä edes päässyt parhaaseen osaan! Hahmoon, jonka takia vaivauduin tekeleeseen edes koskemaan. Ta-daa:


Derrrrrrp.


Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kureha tuntui älyttömän turhalta. Hahmon olemassaolon tarkoitus oli ilmeisesti olla ainakin ne pari ensimmäistä jaksoa päähenkilön ihastuksen kohde, kohtalotoveri vieraaseen maailmaan jouduttua ja ___aiheuttaa harmaita hiuksia___. Mikä merkitys sillä jousipyssyllä on, kun sitä käytetään harvoin ja silloin kun käytetään, ei edes osuta maaliin? Kureha demonstroi hienosti avuttomuutta mm. olemalla yleisesti rasittava ja neito hädässä sekä kaatumalla ensimmäisen jakson takaa-ajokohtauksessa useampaan otteeseen. Miksi, oi miksi sitä pitää jäädä maahan makaamaan-voi-eih-paitani-repeytyi-vilauttelenpa-tässä-vähän ja odottamaan - iih - päähenkilön pelastamista, vaikka jalat toimivat ihan hyvin? Aadasdsadasd.

Tässä vaiheessa allekirjoittaneen aivokopassa syntyy dilemma: hahmo on pirunmoinen urpo, mutta se asu olisi silti kiva tehdä kun se on nätti ja olisi ryhmä ja yhyy. Onneksi budjetti ratkaisi ongelman puolestani. Sunnuntain projekti söi enemmän rahaa kuin olin olettanut, joten minulla ei yksinkertaisesti ole varaa siihen - ainakaan vielä. Toisaalta haluaisin tehdä asun kaikista seikoista huolimatta, joten näillä näkymin se debytoi Kikuconissa. Ehkä.

Moni on sanonut, ettei voisi cosplayata hahmoa, josta ei pitäisi. Itselleni ei loppujen lopuksi ole kovin vaikeaa unohtaa hahmon typeryyttä, jos muut tekijät nousevat tarpeeksi vahvoiksi, mutta toisaalta minun on hankala vihata hahmoja. Toki on ärsyttäviä, raivostuttavia, turhia, ihansamaeikiinnosta ynnä muita hahmoja joista en erityisemmin pidä, mutta hyvin harvaa voin sanoa oikeasti vihaavani. En pidä esimerkiksi Kingdom Heartsin Soraa kovin älykkäänä, mutta olen silti hahmoa cosplayannut - useaan otteeseen jopa.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Huomenta, internet

Ennen tätä tekstiä kirjoittaessani olin päättänyt vakaasti, etten aloittaisi blogia ennen kuin yo-kirjoitukset olisivat kevään osalta ohi. No, ei ole ensimmäinen kerta, kun rikon omia sääntöjäni, eikä muuten vain kirjoittamisesta ainakaan haittaa luulisi olevan. Näin alkuun sananen siis blogista ja kirjoittajasta.

Syytän tästä mielenhäiriöstä päällimmäisenä Voronaa, jonka blogia eksyin lukemaan viikko takaperin. Olen seurannut satunnaisesti muutamaa muuta skeneen jollain lailla liittyvää blogia, mutta mieleeni ei varsinaisesti tullut, että voisin kirjoittaa itse. Yritin joskus viime vuoden loppupuolella sarjakuvablogia, mutta se ei oikein ottanut tuulta alleen. Piirtäminen on näet harrastuksena jäänyt hieman erään toisen ajanvieton - aivan, cosplayn - jalkoihin.
Minulla on tunnuksia muutamilla nimeltä mainitsemattomilla keskustelupalstoilla, mutta olen niillä tätä nykyä enemmän tarkkailija kuin aktiivinen osallistuja. Toisinaan minulla on ongelmia tiivistää sanomaani foorumiviestiin, toisinaan en vain koe, että sanomiseni olisivat tarpeeksi kiinnostavia. Oma pieni nurkka internetin kolkassa tuntuu turvallisemmalta ja täällä minun ei ainakaan tarvitse ”pakottaa” ketään lukemaan ajatuksiani. Ja toki kotikenttäetu tekee rohkeammaksi. :D


Taustapiru. Etualalla Lefrin, kuvaajana Aiden.


Olen naisenalku kevätmallia -91, josta lyhyelläkin matikalla laskee, että olen kirjoittamishetkellä vielä 18-vuotias. Käytän netin ihmemaassa pääasiallisesti nimimerkkiä Wempuli, mutta siitä syntyneet lempinimivariaatiot kuten Wemppa (jota käytän lähinnä foorumeilla ja cosplay-skenessä) ja Wepi (täällä blogissa ja esim. Cosplay.comissa) ovat myös yleisiä. En yritä tehdä itseäni vaikeasti tunnistettavaksi, olen vain kyllästynyt käyttämään seitsemän vuoden aikana yhtä ja samaa tunnistetta. Minulla on paha tapa kirjoittaa itsestäni esittelyteksteihin ummet ja lammet, joten koetan parhaani mukaan pysytellä olennaisessa. Muita harrastuksia ja mieltymyksiä voi stalkkailla profiilin puolelta, jos oikeasti kiinnostaa niin kysyäkin saa.
Kuulin cosplaysta ensi kerran luokkatoveriltani vuonna 2005, kun hän halusi minut mukaansa Tennispalatsin Japan Pop -näyttelyyn (asuun pukeutuneena, luonnollisesti). Ensimmäinen varsinainen tapahtumani oli pian avajaispäivän jälkeen samoissa tiloissa järjestetty Mangapäivä ja ensimmäinen oikeasti Iso ison iin tapahtuma Helsingin Animecon IV (en laske mukaan noin viikkoa aiemmin järjestettyä Ropeconia, koska se on luonnollisesti roolipelitapahtuma eikä minulla ole sieltä juuri muistikuvia erästä mielenkiintoista larppia lukuun ottamatta). Animecon imaisi harrastukseen kunnolla ja tähän päivään mennessä olen tehnyt 26 pukua (+ muutama valmistumaton asu + muutama tuttaville tehty + muutama epämääräinen kaappicosplay) ja kisannut kahdesti.

Pikku-Wepi edellä mainitussa ensimmäisessä isossa tapahtumassaan. Tui tui.
Kuvasta kiitos Ewelle.


Mikä tässä harrastuksessa sitten niin paljon veti puoleensa ja vetää edelleen kaikesta stressistä, itkusta ja hammasten kiristyksestä huolimatta? Se, että saan tehdä asioita omin käsin. Minusta on mielettömän jännittävää nähdä, miten asiat alkavat muodostua tyhjästä - tai no, materiaalikasasta, mutta tajusitte pointtini. Samaten minusta on hauskaa vertailla erilaisia toteutustapoja samojen tai samantyyppisten pukujen välillä.
Olen harrastanut askartelua koko pienen ikäni. Aluksi liimasin simpukoita kukkaruukkuihin äidin avustuksella, sitten ompelin serkkujen kanssa Barbie-nukeille vaatteita ja myöhemmin kyhäilin pikkueläimilleni esineitä pahvin, kuumaliiman, taikataikinan ja ties minkä avulla.
Kumma kyllä itse ompelu on tuntunut aina vastenmielisemmältä kuin vaikkapa proppien kyhääminen, mutta yritän päästä kammostani eroon. Aloittaminen on se hankalin aste, koska menetän hermoni kaavoihin niin nopeasti. Syyttäisin tästä alakoulua, kun sain kolmannella tai neljännellä luokalla kutomisesta traumat opettajan purettua puolivalmiin työni alkutekijöihinsä ja siirryin teknisiin töihin, mutta tiedän ainakin yhden vastaavan tapauksen, joka tästä huolimatta on vallan loistava ompelija. Ehkä vain tapani mukaan etsin ulkoista syytettävää. Joka tapauksessa muutama vuosi hydrokoptereiden, löylykauhojen ja radioiden parissa jätti jälkensä.
En osaa sanoa paljoa tulevasta taipaleestani harrastuksen parissa. Pukuhaaveita on enemmän kuin ehtisi toteuttaa, mutta aika, raha ja muut pienet asiat puskevat toisinaan vastaan. Parin viime vuoden aikana olen pyrkinyt enemmän taka-alalle, tapahtumien vänkärihommiin tai ohjelmanjärjestäjiin ja tohtisin sen suunnan jatkuvan. Vaikuttajana, vaikka sitten pienenäkin, on ihan kiva olla.
Ehkä tämä riittää tällä erää. Tulevaisuudessa olisi tarkoitus kirjoittaa jotain syväluotausta mm. kehityksestä, raportoida pukuprojektien etenemisistä ja tietysti kertoa ajatuksia harrastuksesta (ja ehkä skenestäkin) noin yleensä. Mikäli tänne joku lukija eksyy ja tälle lukijalle herää jotain kommentoitavaa tai kysyttävää, rohkaisen häntä esittämään asiansa. Saatan olla foorumeilla lurker, mutten kaihda keskustelua omassa blogissani. :3