sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Inspiraatio, mihin katosit?

Kuusi päivää Pieksämäelle lähtöön, mutta olo on vain mielettömän väsynyt. Olen odotellut edellisessä postauksessa mainitsemiani kenkiä nyt yli kuukauden (pyhät pois lukien) ja laitoin postiinkin asiakaspalautetta, mutta eivät ole vastanneet. Pitänee raahautua konttoriin kysymään asiasta, kun ei tämä näy muuten etenevän.

Hyväksyin siis, etten saisi kumpaakaan aiottua pukua ajoissa valmiiksi. Ei se mitään, motivaatio nousi heti kun ymmärsin, että minulla olisi kahden viikon sijasta aikaa kaksi kuukautta. Tai ainakin hetkeksi, nyt tuntuu taas vähän siltä, että tekisi mieli vain kaivautua johonkin nurkkaan ilman mitään kelloja tai yhteydenpitovälineitä ja unohtaa koko skene hetkeksi.

Kirjoitin Livejournaliini aprillipilan, jossa väitin lopettavani cosplayn stressin takia. Niin pilaa kuin se olikin, siinä piili kuitenkin totuuden siemen: mietin jo viime kesänä, että tämä vuosi saattaa olla viimeiseni (tai mitä luultavimmin ainakin vähennän ensi vuoden pukujen määrää rankalla kädellä, jos en muuta). Nykyään sitä miettii yhä useammin, onko tässä harrastuksessa mitään järkeä. Pidän asujen tekemisestä mielettömästi, mutta stressi deadlineista, budjetista ja ulkopuolelta tulevista paineista on suuri. Enkä nyt edes puhu mistään ”olet ruma, et saisi cossata” -puheista, koska olen suht’ sinut itseni kanssa ja tiedän hyvin, että painoindeksini on normaali (enkä rehellisesti sanottuna ole vastaavaan itseni kohdalla törmännyt kuin pari kertaa enkä ole ottanut niistä itseeni). Lähinnä ennakkoluulot ja toisten nokittelu väsyttävät.

Jätin ”desukoirapiirit” aikoinani siksi, etten enää jaksanut sitä naurettavaa turhaa draamailua. Okei, sanoin, että se johtuu ”inspiraation puutteesta”, mutta mikä inspiraation tappoi? Ei sun hahmolla saa olla raitoja kun mun hahmolla on jo! Vielä samanlaisia ja samassa paikassa, kuinka kehtaat sinä copycat!1!
Ja tuo oli muuten ihan oikea esimerkki. Kuulostaako tutulta? Minusta tuo ei ole hirveän kaukana esimerkiksi siitä, miten jotkut tuntuvat haluavan omia tiettyjä hahmoja itselleen. Samoin voisin verrata keskenään toisten piirustustaidoille ja ompelutaidoille naureskelemista ja sitä, miten ”paremmat” käskevät yrittämään enemmän (opettele anatomiaa -> opettele kaavoittamista) ja ”huonommat” puolustautuvat sanomalla, että ”ei sillä oo välii kun mä teen tätä vaan huvin vuoksi”. Itse ymmärrän periaatteessa kummatkin ajattelutavat, mutten osaa enkä edes halua nimetä yleisesti parempaa tapaa. Tiedän vain, että pyrin itse kehittymään sekä piirtämisessä että cosplayssa ja se ei onnistu, jos kritiikinsietokyky on täysi nolla.

En minäkään osaa ketään tiettyä henkilöä tai edes ryhmää nimetä, mutta miksi ilmapiiri sitten tuntuu joskus niin mädältä? Onko se vain asianomaisten päiden sisällä? Olen ehkä jossain mielessä tekopyhä, sillä myönnän kauhistelleeni yhden miestissejä ja toisen materiaalivalintoja, mutta toisaalta olen syyllistynyt näihin virheisiin nuorempana itsekin ja tiedän, että virheistään voi luojan kiitos oppia.

Välillä mietin, kuinka harrastus oli nuorempana paljon hauskempaa. Vaikka silloin oli taitamaton, asiat osasi sentään tehdä ajoissa eikä mistään draamoista ollut itselläni mitään hajua. Tieto lisää tuskaa, niinhän se on. Toisaalta asialle voisi itse yrittää tehdä jotain eikä vain vikistä jossain bloginnurkassa, mutten oikein tiedä miten. En ole kovin hyvä puhuja enkä osaa vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin - varsinkaan, jos nämä ovat jo omaksuneet tietyn ajattelutavan.

Huoh. Ehkä näihin ajatuksiin vaikuttaa sekin, että itselleni vuoden ensimmäinen tapahtuma kolkuttelee ovella ja stressi nousee aina samassa suhteessa lähestyvän päivämäärän kanssa, etenkin jos tehtävää olisi vielä jäljellä. Toivottavasti minulla vain on paksumpi nahka kuin teini-ikäisellä itselläni, enkä joudu tekemään desukoira-kakkosia. ’D


Ps. Hmmh, jos Blogger viimein alkaisi toimia eikä taas sotkisi koodeja. >8I Onko kellään muulla ollut samaa ongelmaa? Harkitsin jo toista hostia, mutta Wepi oli varattu Wordpressissa enkä haluaisi enää tässä vaiheessa vaihtaa nimeä itse. Yyh.

5 kommenttia:

  1. I can so hear you, honey. Itsekin olen liukunut pois "desukoirapiireistä" jo vuoden 2006 aikana, ja vaikka olenkin harrastukseen yrittänyt palata pariin kertaan, ei se enää onnistu. Pidän kovasti joistain kyseisissä piireissä tapaamistani ihmisistä, joihin pidän yhä yhteyttä, mutta ei sellaista kuluttavaa ilmapiiriä jaksa - varsinkin kun draama polveilee jostain niin naurettavista asioista kuin fiktiivisen sateenkaarikoiran etutukasta tai what have you.

    En nyt tietenkään osaa oikein tarttua tähän cosplaystressiin, kun en valtaosaa puvuistani itse tee, mutta kaipa sen voisi rinnastaa jotenkin siihen, kun lähtee taidekujailemaan. Ikinä ei oel tarpeeksi aikaa tehdä tarpeeksi tuotteita niin, että kaikki vielä pitäisivätkin niistä.

    VastaaPoista
  2. Cosplaysta aiheutuva stressi kuulostaa ikävän tutulta. Viimeiset päivät ennen conia ovat aina yhtä hirveitä, kun asusta on vieläkin tekemättä sitä ja tätä - puvut kun tuppaavat päästä vauhtiin aikaisintaan kaksi viikkoa ennen conia, vaikka aina ajatteleekin, että "tällä kertaa aloitan ajoissa!" Jos taas joku osa menee näinä viimeisinä päivinä pieleen, tekee tosiaan mieli lyödä ompelukonetta lekalla, polttaa puku ja lukittautua huoneeseensa.
    Silti jostain syystä conin jälkeen alkaa metsästää uusia kankaita...

    Tällä haluan sanoa, että ymmärrän hyvin mietteesi lopettamisen suhteen. Minusta olet kuitenkin mainio asuntekijä, joten pukujen vähentäminen on varmasti ihan kokeilun arvoinen idea, jos virta ei lopu täysin. Itsekin joskus mietin, kuinka kauan tätä harrastusta jaksaa pitää yllä, vaikken vielä olekaan kypsä lopettamaan. Useimmiten tuloksena on "No, voihan niitä asuja kai tehdä vaikka yhden vuodessa ilman deadlinea, jos ei jaksa joka tapahtumaan vääntää uutta. Voisipahan aina valita jonkun vaikeamman puvun." :>

    VastaaPoista
  3. Tekstisi varmaan vetoaa moneen, heti olin itsekin allekirjoittamassa aika montaa kohtaa.

    Usein tulee mietittyä, että miksi ja miten kauan tätä hommaa oikein jaksaa. Omalla kohdallani kuitenkin näpertämisen tarve on ollut sen verran iso, etten osaa kuvitella ihan äkkiä tätä lopettavani - stressiä olen helpottanut juuri tuolla yllämainitulla pukujen lukumäärän vähentämisellä. Jos tulee tehtyä yhtään vaikeimpia pukuja, niitä on vuodessa korkeintaan kaksi eikä kaikkiin tapahtuminn jaksa tehdä uusia. Coneja on alkanut Suomen maassa olemaan jo siinä määrin, että niitäkin on tullut karsittua todella rankalla kädellä. (Tänä vuonna taitaa olla jo lähemmäs kymmenen conia joista itse osallistun, eh, kahteen. :D)

    En tiedä toimiiko muiden kohdalla, mutta itse pidän mielenkiintoa ja jaksamista yllä siten, että pidän taukoja, jolloin ei ole mitään pukua kesken ja vähemmän pukujen määrää. Kovasti stressi vähenee, ja jaksaa sitten panostaa kun tarvis on. Minusta on hirveän typerää skenen kannalta miten moni on lopettanut pukuilun ihan vain siksi, kun porukka nälvii joka kulmassa ja mistä tahansa.
    Mutta kovasti olen sitä mieltä, että jos hommasta tykkää ja omalta tuntuu, kannattaa vaan suosiolla sulkea korvansa muiden valituksilta ja keskittyä siihen mistä tykkää. :>

    VastaaPoista
  4. Olen yksi niistä harvoista varmaan, jotka ovat vielä välttyneet niiltä pahimmilta "on niin paha stressi puvun suhteen että kohta itken" -stressikohtauksilta. Ajoitan yleensä puvut ajoissa, koska tiedän olevani hidas. Pystyn kuitenkin vähintään sympatisoimaan kun kuulen näitä kauhujuttuja ja muistutan samalla itselleni, etten itse ikinä, IKINÄ jätä pukua viime tinkaan.

    Suomen piirit cosplayn saralla (ja, no maailmanlaajuisetkin kyllä) ovat kyllä harvinaisen epämukavat aina välistä. Suomessa tilanetta pahentaa se, että kaikki vielä tuntevat melkein kaikki ja skene pyörii jossain Helsinki-Tampere välillä, kuin herhiläispesä. Allekirjoittanut on korpimaisemistaan johtuen säästynyt pahimmilta draamauksiltakin, mutta juttuja on kuulunut sitäkin enemmän.

    En silti itse kyllä lähtisi harrastusta lopettamaan. 8( Johtuu luultavasti siitä, että tämä on oikeastaan ainoa "oikea" harrastus, mitä minulla on koskaan ollut. Pukuja kyllä pitäisi vähentää, todellakin, mutta ensi vuoden suunnitelmatkin (kyllä, niitä voi tehdä jo nyt) näyttävät siltä että ÄHKUTTIÄHKUTTI eipäs onnistu silloin ainakaan. Olisi tosin niin lompakolle kuin sielullekin terveellisempää, itse kullekkin.

    Vähän hassua, että jotkut harrastajat oikein mieltävät tällaisen deadlinestressikidutuksen oikeasti ihan osaksi harrastusta. :/ En voi sille mitään, että ihmettelen jatkuvasti miksi n. 90% cossaajista oikeasti tekee pukunsa max 2 viikkoa ennen conia. Miten vaikeaa on aloittaa vikko ennen sitä jo näpertelemään? Aikataulut ja resurssit kai sen eniten määräävät...

    VastaaPoista
  5. Dashi, näin juuri. Otettiinhan asiaa silloin tällöin puheeksi niissäkin paikoissa, joissa itse pelasin, mutta kun keskustelun taso oli vähän sitä mitä esiteineiltä voi odottaa niin ei kauheasti edennyt. 'D Itse en varsinaisesti ole enää yrittänyt liittyä uusiin paikkoihin lähtöni jälkeen, vaikka muutamaan otteeseen on mieli tehnyt. Ehkä tiedän alitajunnassani paremmin.

    Ja eiköhän taidekuja- ja pukustressit tosiaan voi rinnastaa keskenään - itsekin kun yritimme taidekujailua tosiaan silloin viime kesän Animeconissa myös pienellä kaveriporukalla enkä ainakaan itse loppujen lopuksi saanut tehtyä edes puolia niistä myytävistä, mitä olin suunnitellut. Mutta oli sekin kyllä ihan kiva tunne, kun joku ei-tuttu oikeasti halusi ostaa semmoisen pienen kirjanmerkin tai pehmon, jonka meikäläinen oli tuskissaan saanut väännettyä. *u*


    Luca, on se stressi (ja myöhässä aloittaminen) jännä juttu. Kauhean moni sitä potee, mutta silti siitä tuntuu niin vaikealta päästä eroon. Deadlineton yksi-puku-vuodessa -menetelmä on poikennut omassakin mielessäni joskus, mutten ole ihan varma, riittäisikö tahdonvoimani siinä pitäytymiseen kun pukuilevia kavereita on niin paljon ja erilaisten pukudesignien ja ryhmien houkutus on kovin suuri. Joka tapauksessa kiitän kehuista ja luultavasti vähentämiseen loppupeleissä päädynkin, koska cosplay yhdistää liikaa sellaisia asioita, joista satun pitämään.. 'D


    trinode, hyvä tietää, että suunnitelmien ja tekemisen vähentäminen tosiaan auttaa. Tai siis, terveellä järjelläkin sen voi päätellä, mutta on silti ihan mukava kuulla jonkun asiaa kokeilleen suusta, että se ihan oikeasti toimii.
    Itsekin olen miettinyt tuota tapahtumien määrää. Ei niitä ollut nuorempana kuin se muutama (siis sellainen, jotka olivat tarpeeksi lähellä, että sain tai edes halusin matkustaa niihin), joten pukustressiäkään ei tullut miljoonan asun verran. Viime vuoden lopulla olin suunnitellut tekeväni jotain lähes jokaiseen tämän vuoden tapahtumaan, mutta tulin siihen tulokseen, etten jaksa ratketa joka paikkaan (etenkin kun oli jotain *köh köh* yo-kirjoituksia siinä välissä) ja leikkasin heti vuoden alusta CosplayGaalan ja Tre Kupliin pois. Toisaalta myös toteutumattomat suunnitelmat jäävät helposti harmittamaan, joten pitäisi vain opetella heti kättelyssä arvioimaan, mihin kaikkeen oma jaksaminen pystyy.
    Mutta kiitos kannustuksesta! Kyllä tämä tästä. c:


    Bitenshi, kannattaa tosiaan olla onnellinen tuosta asemasta. Itsekin tekisin aika paljon, jos oppisin esimerkiksi niinkin yksinkertaisen asian kuin aikatauluttamisen (ja oppisin vielä pysymäänkin siinä).
    En minä ihan tosissani usko, että skenen draama saisi ajettua minut ulos. Olin tosiaan desukoira-aikoinani paljon nuorempi ja herkempi, ja näin jälkikäteen olen ihan iloinen, että olen löytänyt vähän henkevämpiä ajanvietteitä enkä jämähtänyt esimerkiksi piirtämään pelkkiä koiria (mutten silti kadu mitään, harrastus kannusti minua mm. kirjoittamaan ja piirtämään ja sen kautta tapasin joitain mielettömän ihania ihmisiä).

    Sanos muuta! Itsekin kovin mielelläni pääsisin tästä kierteestä irti enkä edes tajua, miksi jotkut ylpeilevät sillä, että jättävät asiat viime tinkaan. :/ Itselläni tämä meni tosiaan näin myöhäiseksi siitä syystä, että ne kengät ovat vieläkin postissa ja tein tyhmyyksissäni pari virhepäätelmää. No, toivottavasti ensi kerralla osaan ottaa ne huomioon ja osaisin aloittaa vieläkin aiemmin (kuten heti Pieksämäeltä kotiuduttuani). Aina sopii toivoa.

    VastaaPoista